Lukiessani Liivian päivitystä ja katsellessa kuvan pihlajan syysvärejä tuli hirveän paha mieli - kesällä pihlajanvanhus kaadettiin aidan tieltä pihastamme. Jäi vain luumupuu ( onneksi sentään ) mutta ikävä jäi. Se oli iso. Ja vanha.
Miksi puun kaataminen koskettaa aina jostain niin syvältä. Se on jotenkin - väärin. Pari vuotta sitten myös museoltamme vietiin sen vanha ystävä, iso ja ryppyinen pajuherra. Tilalla on nyt parkkipaikka. Olisin halunnut havainnollistaa kuvin, mutta mitään järkevää ei löydy, en kerennyt sitä ikuistaa. Nyt ei siis kuvaa tässä postissa.
*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti